maanantai 18. huhtikuuta 2011

Tassunjäljet


Tässä tulee yksi surullisin päivitys Tassutellen blogiin sitten aikoihin. Viime ajat on ollut meille kaikille todella rankkoja, ja viime viikko oli kaikista rankin. Olemme yrittäneet sopeutua uuteen elämäntilanteeseen, mutta kaikilta se vie enemmän tai vähemmän voimia jaksaa ajatella. Nyt on käynyt niin, että Eva Touhutassu (joka myös tunnettiin nimellä Pallo), on nukkunut pois luotamme.

Eva on koko elämänsä ollut hieman kipeä. Luultavasti hän kärsi myös taudista, joka alentaa immuunijärjestelmää ja jonka takia hän helposti sai flunssan tai kuumeen. Hänellä oli neurologisia- sekä kroonisia sairauksia. Epäilimme joskus epilepsiaa, sillä kun hän makasi jossakin, saattoi koko kissa alkaa täristä. Niinkuin olisi kuumehorkassa, tai kuin olisi vilunväristyksiä. Se oli pelottavaa katsella, mutta kissalle se ei näyttänyt olevan kivuliasta.
Lisäksi oli se pissavaiva. Sille ei koskaan löytynyt selitystä, mikä sen aiheutti, eikä sitä koskaan saatu parannettua täysin. Eläinlääkäri joskus sitä miettikin, että vaiva saattaa olla krooninen. Lisäksi kissat ovat kuulemma hänen mukaansa erittäin taitavia stressin kautta aiheuttamaan itselleen sairauksia. Tästä syystä, pyrin tekemään Evan elämästä mahdollisimman stressitöntä.
Se oli aika ajoin hyvin hankalaa, sillä Eva oli pienestä asti ollut erittäin arka kissa kaikelle.

Eva tykkäsi aina olla kylpyhuoneessa. Välillä hän nukkui lavuaarissa, tai kopassaan pimeässä. Hän yleensä vältti kosketusta, ei halunnut syliin tai hellyyttä, jos Nemo oli lähettyvillä. Olinkin ainoa ihminen, jonka hän salli tulla lähelle. Lisääntyneen eristäytyneisyyden seurauksena, aloin miettimään, oliko kissa täysin kunnossa. Tämän lisäksi Evan turkki meni huonommaksi, takkuisemmaksi, ja silmissään oli omituisen kaukainen katse.

Pitkään mietin, mikä olisi paras ratkaisu tilanteeseen. Eläinlääkäritutkimuksiin minulla ei ollut rahaa, hyvä kun saan edes leipää pöytään tätä nykyä. Sisimmässäni tiesin, ettei Evaa voisi pelastaa. Jos olisi löytynyt joku kallis lääkitys tai hoitomuoto, olisiko se ollut kissan elämän arvoista? Olisiko se ollut onnellinen? En usko siihen..
Tätä kaikkea vaikeutti se, että Eva oli kuitenkin suurimmaksi suht normaalisti. Hän leikki ja söi vanhaan tuttuun tapaan. Nemon kanssa oli hieman ongelmia, sillä se alisti Evaa. Nemo on aina ollut se vahvempi heistä. Tämänkin takia, mietin Evan antamista uuteen kotiin. Mutta eihän se nyt olisi onnistunut, kuka nyt ottaisi huolikseen sairasta kissaa?? Joten jäljelle (huonoista vaihtoehdoista) jäi se viimeisin ja radikaalein vaihtoehto. Eutanasia.

Päätösen tekeminen kesti todella kauan. Mutta viimeisimmäksi pitäisi miettiä omaa hyvinvointiaan! Kissan kärsiminen on musertavaa katseltavaa. Niinkuin minkätahansa elävän olennon! Mutta kun se viimein oli tehty, siitä ei voinut enää lipsua. Se oli päätetty ja kohtalo sinetöi lopun..

Lähdimme tekemään Evan viimeistä matkaa. Istuessani auton takapenkillä, katselimme toisiamme. Yleensä, kun matkustimme autossa tai junassa tai missä vaan kulkuneuvossa, Eva hätääntyi ja maukui äänekkäästi ja pelokkaasti. Nyt se makasi kantokopassaan paikoillaan päästäen pienen maukaisun, ja katsoi minua silmiin. Niinkuin se olisi hyväksynyt kohtalonsa ja sen, etten voinut tarjota sille parempaa elämää. Katselimme toisiamme, ja hyväksyimme asian.

Kaiken lopussa, pidimme jokainen Evaa sylissä. Viimeiseksi hän nukahti syliini. Silitin ja suukotin Evaa. Pidin häntä sylissäni loppuun asti, enkä olisi halunnut laskea häntä takaisin tutkimuspöydälle, jonka jälkeen eläinlääkäri antaisi viimeisen pistoksen. Rutistin Evaa viimeisen kerran itseäni vasten, jättäen hyvästit. Laskin hänet takaisin pöydälle ja kun kävelin ulos vastaanottohuoneesta, osa minusta lähti Evan mukana. Kyyneleet silmissä maksoin laskun ja tuhkauksen, ja kävelin ulos. Itkien tunnustelin sitä koloa, joka sieluuni kaivertui Evan lähdön myötä. Niin tyhjää.. Jätin taakseni sen tuskan, jonka me yhdessä kärsimme.

Eva on jättänyt tassunjälkensä meihin kaikkiin. Varsinkin minuun. Kaikista vaikeuksista ja hankaluuksista huolimatta, löysimme Evan kanssa oman tapamme kommunikoida. Hän oli hyvin persoonallinen ja omalaatuinen, sekä oli ensimmäinen kissa jonka kimmokkeena saimme idean luoda Tassutellen- blogi.

Kiitos Eva-rakas kaikesta, niin myötä kuin vastoinkäymisistä. Opin Sinun kauttasi paljon itsestäni, sekä opin oivaltamaan elämää uudesta näkökulmasta yhdessä kokemiemme vaikeuksien kautta. En tiedä, oliko Sinun lähettäminen toiselle tähdelle se parhain vaihtoehto, mutta ymmärräthän, että yritin kaikkeni. Olen pahoillani, etten kyennyt tarjoamaan Sinulle parempaa elämää, mutta uskon, että ymmärrät sen. Lähtösi jätti minuun suuren tyhjiön, mutta oletan Sinun kanssa kokemien muistojen täyttävän hiljaa sen. Yhden tuttavan sanoja lainaten; Aika kultaa muistot. Minulle et ole kuollut. Oletan yhä näkeväni Sinut aamulla lavuaarissa tuhisemassa, tai vaanimassa Nemoa keittiön kulman takana, raapivan sohvaa tai kiipeilemässä kirjahyllyssä. Kuinka te yhdessä Nemon kanssa vaanitte posteljoonia ja odotitte milloin postiluukku kolahtaa kirjeistä. Kuinka kissanminttu sai Sinut hepuloimaan, tai sen, kuinka katselit maailman menoa ikkunasta. Ja erityisesti sitä, kuinka tulet puristen ja kehräten viereeni vaalimaan ystävyyttämme. Ja kuinka rapsuttaen kuiskaan korvaasi, "miten paljon Sinua rakastan.."

Hyvää matkaa Eva-kulta! <3
Odotan kuulevani pienet purahtelusi ja tassuilusi taas ensiyön hiljaisina tunteina.


- Jenni

6 kommenttia:

  1. Olen pahoillani, mutta uskon että teit oikean ratkaisun. Suurin rakkauden teko on päästää irti oikeaan aikaan.

    VastaaPoista
  2. Kiitoksia.
    Niinhän se on; ei vaan voi ajatella ja säästää itseään, jos oma kissa kärsii. Silloin täytyy tehdä päätös, oli se sitten ajallaan tai ei, kissan parhaaksi.

    VastaaPoista
  3. On ollut todella rankkaa aikaa. Evan muisto säilyy kultaisena sydämessäni, ihania hetkiä, ikimuistoisia, olen viettänyt sen kanssa.
    Ja nyt lähti rakas Lakuni.
    Kiitos sinulle, Jenni, kun olit vuorostasi minua tukemassa Lakun viimeisellä hetkellä.Miten olisinkaan siittä muuten selvinnyt.
    Mutta nyt ovat kivut loppuneet kummaltakin kissalta, ja se on tärkeintä. Meillä on kauniit muistot ja suru helpottaa aikanaan.Halauksin:Kisumumma ilman kissoja

    VastaaPoista
  4. Kiitos <3 Kyllä aika kultaa muistot, ja nyt lähinnä vaan muistellaan niitä hyviä ja ihania vietettyjä hetkiä kissojen kanssa. Elämä vie eteenpäin, ja olen varma, että tapaamme Evan ja Lakun vielä jonakin päivänä.

    VastaaPoista

Jätä tassunjälkesi!